Kesä on täällä!

Voin kuunnella kiireettömästi aamuisin kahvikupillisen ääressä peippoa, räkättirastaita ja nahistelevia harakoita pienessä metsässä, joka sivuaa kotipihaamme. Herätessäni yrittän peittää silmiäni peitolla, tyynyllä, kädellä, rakkaan hiuksilla, kissantassulla, koiranhännällä - ihan millä tahansa - jottei aurinko vielä ajaisi minua aamupuuhiin. Työpäivinäkin yritän varastaa tämän aamunhetken, silloinkin kun ulkona tihuuttaa hellä harmaa.

Viime aikoina olen keskittynyt työntekoon ja kirjoittamaan mielessäni jo vuosia pyörinyttä tarinaa. Kuluneen viikon aikana olin miettinyt pakonomaisesti perennoja...kukkia, marjapuskia, puita, kasvihuoneita, pihakeinuja ja markiiseja.

Minulla on enää neljä päivää töitä, sitten alkaa loma. Sen aikana aion äänittää. Saada kuuluvaksi sen, minkä minä viimein täällä kuulen.

Kevät on tullut. Se kohisee korvissa ja Kyöpelinvuoren kutsuun ei voi olla vastaamatta. Viime viikonloppuna pääsin pitkästä aikaa musisoimaan. Puitteet olivat mahtavat: kodiksi muunnettu Satavan kyläkoulu. Olohuoneessa kasvoi puu! (No ei se oikeasti kasva, minua oikaistiin.) Minusta se puu kasvoi sisällä.

Sisälläni meni jotain sijoiltaan, talvisen veden jäälautat lähtivät liikkeelle ja askel kepeytyi.

Siitä illasta alkaen olen uneksinut noitaisia unia. Niinpä aloin opetella jo unohtamiani noitailutekoja. Jotenkinhan sinne Kyöpelinvuorelle pitäisi päästä!